Viime aikoina fanityttö ei juurikaan ole kiljunut, joten blogin pitokin on jäänyt vähän vähemmälle. Sen sijaan olen naputtanut peukalot krampissa mitäpä muutakaan kuin Pokémon-sarjan pelejä, joten ajattelin tulla jakamaan syvimmät tuntoni viimeaikaisista käänteistä Pokémonien yllätyksellisessä maailmassa. Mutta mistä kaikki oikein alkoikaan?

Tieni Pokémon-mestariksi

Kuulun sikäli erikoiseen Pokémon-pelaajien joukkoon, että meillä ei koskaan pieninä lapsina ollut mitään pelikonsoleita enkä näin ollen päässyt nauttimaan Pokémon Redin, Bluen, Yellowin ja kumppaneiden puoleensavetävästä seurasta. Muistan vain joskus ehkä toisella luokalla ollessani hiukan kokeilleeni kaverini Pokémon Silveriä (vai oliko se sittenkin Crystal?) mutta Pokémon-pelikokemukseni rajoittuivat siihen. Täyskäännös tapahtui joskus vuoden 2003-2004 tienoilla, kun pikkusiskoni päätti toivoa joululahjaksi GameBoy Advance SP:n ja sen mukana Pokémon LeafGreenin. Noihin aikoihin olin edelleen kova Pokémon-fani ja Pokémon-animen katsoja, vaikka Pokémon-juna oli pudottanut suurimman osan faneista kyydistään jo joskus vuosien 2000-2002 tienoilla (suunnilleen). Siskoni sai kuin saikin lahjaksi konsolin ja pelin, jota me sitten yhdessä ihmetellen yritimme pelata eteenpäin.

Noihin aikoihin Pokémon-mestarin elkeet olivat vielä hakusessa. Ensimmäisellä pelikerralla (minä pelasin huomattavasti siskoani enemmän vaikka peli ja konsoli olivatkin hänen) pääsin kyllä saleja läpi 70-levelisen Venusaurin ansiosta. Muut Pokémonit laahasivat tason 20 tietämillä - tasaväkinen tiimi, anyone? Tein siis juuri tyypilliset aloittelijan virheet, jotka Pokémon-pelaaja vain voi tehdä. Toisella pelikerralla (jostain syystä ensimmäinen tallennus poistui itsestään) vahingosta viisastuneena aloin Venusaurin ohella kouluttaa Eeveestä Vaporeonia - lähinnä siksi, että pääsisin vastustajani Yamaton (mielestäni hän näyttää aivan Digimonin Yamatolta, siitä nimi) Charizardista. Mutta edelleen muut Pokémonit laahasivat tasolla 20-30 Venusauria ja Vaporeonia lukuun ottamatta. Paljoa ei siis edelleenkään ollut opittu.

Mutta sitten tapahtui jotakin täysin käsittämätöntä. Olin kerran (vuosi oli 2005, talvea) kipeänä ja poissa koulusta, joten päätin pelata pitkästä aikaa LeafGreeniä. Mutta konsolia ei löytynyt mistään, se oli hävinnyt jäljettömiin. Valtavista etsintäoperaatioista huolimatta konsolia ei löytynyt mistään ja kadonneen konsolin arvoitus jäi pysyvästi selvittämättä. Niinpä joulun tullessa toivoin itselleni uuden Advance SP:n ja täysin uuden Pokémon-pelin, Pokémon Emeraldin. Sainkin mitä olin toivonut ja nyt Pokémonin pelaaminen pääsi kunnolla vauhtiin! Tiimini oli tasaväkinen ja uuteen mantereeseen tutustuminen oli jännittävää. Vaikka pelaaminen alkoikin LeafGreenistä, koen silti Emeraldin itselleni läheisimmäksi peliksi, sillä sitä tuli oikeasti pelattua ja paljon. Selvitin liigankin ja pelitunteja kertyi reilusti päälle 100. Joulun jälkeen ostin myös FireRedin, jota pelasin nyt muinaista LeafGreeniä järkevämmin osin Emeraldia pelatessa saamani kokemuksen ansiosta. Samoihin aikoihin löysin myös nettisivusto Serebiin, joka paljastui eittämättömäksi aarreaitaksi kaiken Pokémon-tietouden saralla ja joka on auttanut paljon esimerkiksi vakiotiimien muodostamisessa.

Vuoden 2006 keväällä aloin pohtia joko GameCuben tai Nintendo DS:n ostamista, sillä GameBoy Advance alkoi ilmaista kuolonkorinoistaan konsolimarkkinoilla. Hankinkin sitten jälkimmäisen ja vieläpä vaaleanpunaisena, mikä oli vain hyvä, sillä GameCube katosi peliympyröistä varsin vauhdikkaasti GameBoyn vanavedessä. DS:lle ei aluksi mitään kaksisia Pokémon-pelejä julkaistu ja ostin Mystery Dungeoninkin Game Boy-versiona. Pokémon Rangerin kuitenkin hankin ja pidinkin siitä, mutta suuri DS-Pokémonseikkailu antoi vielä odottaa itseään. Mutta pian ennusmerkit tulevista Diamondista ja Pearlista olivat kaikkien huulilla ja tiesin, mitä aioin ostaa heti ilmestymispäivänä.

Ilmestyminen koitti pitkän odottelun jälkeen ja tätini toi minulle ja serkulleni pitkään himoitut, uutuuttaan kiiltävät Pokémon-seikkailut. Tartuin omaan Diamondiini tarmolla ja ihastuin peliin. Uusi, upea grafiikka! Uusia, ihania Pokémoneja! Uusi, yllättävä manner! Salivalmentajia! Vastustajia! Uudistuksia! Voi siis sanoa, että uudet Pokémon-seikkailut tempaisivat täysin mukaansa. GameBoy Advancen aikaisista seikkailuista saamieni oppien avulla osasin nyt tutkia joka paikan, kouluttaa tasapainoisen joukkueen kaikilla haluamillani mausteilla ja palvoa VS Seekeriä, sillä Emeraldin käsittämätön ja ärsyttävä puhelinsoittosysteemi riisti hermojani koulutusvaiheen aikana. D/P - innostukseni myötä päädyin jopa seuraamaan joksikin aikaa animen uusimpia, Sinnohiin sijoittuvia jaksoja vaikken muuten Pokémon-animesta vuosiin ollut ollut enää kiinnostunut. Diamond rullasi omalla painollaan ja pelitunteja kertyi päälle 170 - liigan läpäisin vasta yli 100 tunnin jälkeen, sillä olin niin kiinnostunut tekemään kaikkea muuta, kuten pyörimään Undergroundissa ja pelaamaan Pokémon Contesteja. Diamondin ohessa hankin nostalagisen Pokémon Sapphiren, jota en liigan jälkeen juurikaan jaksanut pelata, sillä pelin "vanhanaikaisuus" jopa FireRediin verrattuna tympäisi. Lisäksi pelikokoelmani täydentyi Pokémon Linkillä (hauskaa pudottelua, satunnainen koukuttuminen peliin olemassa) sekä Pokémon Mystery Dungeon Exploers of Darknessilla, jota en vieläkään ole päässyt Groudonia pidemmälle, sillä ei sitä vain voi voittaa Pikachulla ja Charmanderilla!

Myöhemmistä DS-julkaisuista hankin Platinumin ja SoulSilverin, joista Platinum tempaisi paremmin mukaansa ja johon sain muodostettua Diamondia järkevämmän joukkueen. Pelitaitoni olivat iän myötä kehittyneet ja Pokémon-mestarin arvonimen saavuttaminen useammassa pelissä voidaan kai laskea kaltaiselleni sekundapelaajalle kunniaksi. Mutta mitä Pokémon-näpytysrintamalle kuuluu nykyään?

SERGEI used FLAMETHROWER!

Nyttemmin Pokémon-pelirintamallani on ollut tuulista. Pokémon Diamond lähti pitkän jahkailun jälkeen uudelleenpeluutukseen aivan alusta asti. Kyllä. 170 pelitunnin uurastuksen jälkeen tämä kouluttaja läksi etsimään järkevämpää tietä selviytyäkseen Sinnohin haasteista. Platinumia pelatessani huomasin nimittäin, miten surkean huonon vakiojoukkueen olin Diamondissa kouluttanut ja asia alkoi ärsyttää. Lisäksi olin tuhlannut Diamondissa aikaani kaikkeen täysin älyttömään, jonka Platinumissa sain suoritetuksi puolet vähemmillä peliminuuteilla. Lienenkö sitten aikuistunut tai jotain, mutta Platinum on tähän astisista Pokémon-peleistäni paras. Tekemistä on todella paljon ja pelistä löytyy paljon Pokémoneja koulutettavaksi. Battle Frontier on taas saatu mukaan (joskaan en oikein koskaan ole jaksanut Frontierissa huhkia) ja salivalmentajien kahvila on huikean ihana uudistus. Huippuotteluita joka päivä viikossa! Platinumin tiimini on tehokas ja järkevä (ei tosin yhtä huippu kuin Pokémon Emeraldin tehotiimini) ja olen uhrannut aikaani muidenkin Pokémonien koulutus- ja kehitystyöhön. Pokémon Platinumissa on Diamondia parempi juoni ja Thorn Worldkin on varsin mukava, joskin lyhytikäinen uudistus, mutta toimii hyvänä loppuhuipennuksena. Game Cornerin pelejen poistosta en ollut murheissani ja kaupunkien hieman uudistetut designit näyttävät hyviltä. Voi siis sanoa, että olen nauttinut pelistä täysin rinnoin ja koko tämän vuoden kevät oikeastaan hurahtikin Pokémon Platinumin ja parin muun pelin parissa. Uudesta innostuksen puuskasta kertoo se, että kun huhtikuun lopussa Platinumin pelikelloon oli satunnaisesti pelattuna kertynyt noin 70 tuntia, tällä hetkellä pelattuja tunteja on yli 140.

Sen sijaan Pokémon SoulSilver ei oikein täyttänyt odotuksiani. Johto mantereena oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta ei aiheuttanut samanlaista lumoa kuin aikaisemmat Sinnoh, Kanto ja Hoenn - liekö syynä se, että Pokémon-innostukseni on ollut viime vuosina rajusti vähenemään päin. Pakolliset juonikuviot eivät olleet järin kiinnostavia ja peli tavallaan kuolee liigan jälkeen: Kantossa ei ole muuta tehtävää kuin pelata saleja läpi, mikä on toki nostalagisen  mukavaa, mutta loppujen lopuksi vähäsen tylsää. Lisäksi pelistä puuttuu täysin VS Seeker ja siihen on lisätty puhelinsoittosysteemi, joka on vanhaa Rubyn/Sapphiren/Emeraldin systeemejäkin karmaisevampi. Tietyt kouluttajat haluavat otella vain tiettyinä kellonaikoina mikä kuolettaa Pokémonien kouluttamisen lopullisesti. Olen tällä hetkellä pelissäni vaiheessa, jossa minun pitäisi kouluttaa Pokémon-tiimini edes lähelle Redin vastaavan tasoa hänet voittaakseni, mutta koska puhelinsoittosysteemi on niin kammottava, epäilen koko hankkeen ja Redin voittamisen jäävän välistä - ikävä kyllä, sillä kyllä minä olisin halunnut pelin kunnolla läpäistä. Ymmärrän kyllä, että monet Goldia/Silveriä/Crystalia pelanneet intoilevat pelistä ja pitävät siitä - ovathan he jo vanhoja pelejä pelatessaan kokeneet puhelinsoittosysteemin kauheuden - mutta itse en tästä Pokémon-pelistä niin paljoa pitänyt, vaikka silläkin on toki hyvät puolensa, kuten Pokémon Triathlon, jota olen pelannut innokkaasti kaiken kouluttamisen keskellä.
 

Sananen vielä pelimetodistani. Vaikka olenkin vanhentunut siitä kuudesluokkalaisesta, jonka ainut toivo taisteluissa oli 70-levelinen Venusaur, eivät koulutusmetodini muuten ole edistyneet mihinkään. Minusta on mukava kouluttaa Pokémoneja välittämättä arvoituksellisista Stat- ja Effort Trainingeista, joista en ole koskaan ymmärtänyt mitään. En pahemmin mieti, onko tiimini hyökkäys-, puolustus- vai Trick Room - joukkue, vaan yritän saada mukaan kaikkia tyyppejä tasapuolisesti: perinteinen vakiojoukkueeni sisältää ruoho-, vesi-, sähkö-, tuli-, lohikäärme- ja meedio-Pokémonin - tai ainakin Pokémoneja, jotka voivat oppia kyseisten tyyppien liikkeitä. En mieti, ovatko liikesettini tarkkaan harkittuja ja voittaako niillä mahdollisimman monia vastuksia vai tukeeko Pokémon muita joukkueen Pokémoneja - haluan vain voittaa pelissä vastaan tulevat kouluttajat, sillä minulla ei ole Wi-Fi:ä, jonka kautta taistella muita "oikeita" kouluttajia vastaan. Tiedän olevani tylsä, mutta minulla ei ole kummempia tavotteita Pokémon-kouluttajan urieni suhteen. Liigan jälkeen suurena huvituksenani on kouluttaa kaikki nappaamani Pokémonit seuraavalle/seuraaville tasolle/tasoille ilman mitään sen kaksisempia tavoitteita. Tylsää, lapsellista, puuduttavaa? Ehkä, mutta minä pidän täydellisistä tietosivuista Pokédexissäni ja minusta on mukavaa kehittää napattuja Pokémoneja kehittymiseen saakka eikä vain jättää niitä PC:lle lojumaan. Lisäksi liigan jälkeen vakio-ohjelmassa on legendojen nappailua, Pokémon Contesteissa ravaamista kun siltä tuntuu ja satunnainen Battle Frontier-haaste satunnaisessa Frontier-hallissa silloin tällöin. Ei sen kummempaa.

Vaikka en ehkä olekaan se taitavin tai taktisin Pokémon-mestari, on minusta hauska pelata Pokémon-pelejä ja kouluttaa pörröisiä poksuystäviäni. Rakkaudestani otuksiin kertoo ehkä se, että annan kaikille nappamilleni Pokémoneilleni (legendaarisia lukuunottamatta) jonkun lempinimen ja yleensä se on asia, joka tulee ensimmäisenä Pokémonia katsoessa mieleen. Yleensä nimet ovat siis tyyliä Geodudelle Rock, Roselialle Rose, Pikachulle Thunder ja niin edelleen. Joitakin persoonallisia lempinimiä vuosien saatossa on kuitenkin päässyt syntymään: Rhyhornini ovat aina sukupuolesta riippuen joko Raipeja tai Raipettaria ja SoulSilverissä hilpeyttä herättää Ninetalesini Sergei, jonka nimen eeppisyydelle ei vain voi olla kihertämättä joka kerta sen tehdessä tappavan iskunsa kohti vastustajan avutonta Pokémon-parkaa. Go, SERGEI!