Kuten olette huomanneet, blogini on ollut täysin kuolleena viimeisen lähes vuoden ajan. Mutta eipä hätää! Olen aloittanut bloggaamisen uudelleen, tällä kertaa hieman edellistä paremmalla menestyksellä. Ainakin toivottavasti.

Uuden blogin löydätte osoitteesta http://demminen.blogspot.com

Eli siirtykääpä kaikki tuon uuden blogin lukijoiksi. Jätän tämän vanhan vielä nettiin jos joku vielä haluaa vanhoja postauksia lukea.

Uudessa blogissa tavataan!

VAROITUS. Tuleva kirjoitus paljastaa yksityiskohtia Black Rock Shooter - OVA  -animesta. Jos et siis halua tietää kyseisestä tuotoksesta mitään etukäteen, lopeta lukeminen tähän.

Black Rock Shooter on hieman joka alalle laajentunut fani-ilmiö, joka tähän mennessä on tuottanut OVA-animen, PSP-pelin, Vocaloid-kappaleen sekä läjittäin erilaisia oheistuotteita figuureista pehmoleluihin. Ilmiö pohjimmiltaan on aina ollut minulle hieman outo ja vieras, mutta pääsin siihen jotenkuten sisälle kun aloin kuunnella Vocaloideja ja törmäsin Miku Hatsunella tehtyyn Black Rock Shooter - kappaleeseen, joka kertoo kyseisen tuoteperheen keulakuvasta, Miku Hatsunea hieman muistuttavasta mustiin pukeutuvasta supersankarista. Vähän aikaa sitten päätin lopultakin katsastaa OVA-animen, sillä BRS-aiheisten tuotteiden näkeminen joka puljussa sai minut kiinnostumaan ilmiöstä pikkuisen enemmän. Kaverini oli myös suositellut animea joskus keväällä sen katsottuaan ja koska pätkä ei ollut kovin pitkä, päätin minäkin ottaa sen tarkastelun alle ja jakaa kokemukseni tässä yhteisesti.

Black Rock Shooterin juonta on lähes mahdotonta selittää siinä järjestyksessä, jossa se animessa esitetään, joten menen siitä missä aita on matalin ja selitän juonen kronologisessä järjestyksessä. Yläaste alkaa ja koulutytöt Mato Kuroi ja Yomi Takanashi ystävystyvät heti ensimmäisenä päivänä. He liittyvät samassa hallissa harjoitteleviin urheilujoukkueisiin. Ensimmäinen kouluvuosi kuluu nopeasti, mutta toisena vuonna tytöt kohtaavat hirvittävän pettymyksen, sillä he huomaavat joutuneensa eri luokille. Ystävyyden ylläpito alkaa pikku hiljaa vaikeutua ja Yomi tulee mustasukkaiseksi, koska Mato viettää enemmän aikaa koripallojoukkueensa managerin Yuun kuin hänen kanssaan. Sitten Yomi katoaa ja Mato huolestuu todella, sillä tämä ei edes vastaa tekstiviesteihin. Hän ei löydä ystäväänsä edes heidän salaisesta paikastaan, mutta silloin Black Rock Shooter ilmestyy Matolle ja hahmot yhdistyvät ja siirtyvät shakkiruutuvoittoiseen rinnakkaistodellisuuteen. Siellä vaelleltuaan Black Rock Shooter lopulta löytää sarvipäisen Dead Masterin, jonka kanssa ajautuu kaksinkamppailuun. Taistelu päättyy Dead Masterin putoamiseen jyrkänteeltä ja tämän vallassa ollut Yomi pelastuu. Happy end? Ei ehkä ihan, sillä aivan pätkän lopussa näemme, että kumppanuuskolmikon kolmas jäsen, Yuu, alkaa puolestaan käyttäytyä omituisesti...

Simppeliä? Ehkä, jos tapahtumat esitettäisiin kronologisessa järjestyksessä. Sitä BRS ei kuitenkaan tee, vaan pätkän aikana vuorottelevat normaalia koulutyttöelämää kuvaavat kohtaukset sekä Black Rock Shooterin vaeltelut ja taistelut rinnakkaistodellisuudessa. Tapahtumat esitetään näin ollen näennäisen mielivaltaisessa järjestyksessä, mutta kun ideasta saa kiinni, voi moisesta aikatasoilla leikittelevästä kerronnasta jopa nauttia. Minä en kuitenkaan tajunnut BRS:stä pätkän katsottuani yhtään mitään, mutta onneksi YouTubesta löytyvät "minäpä selitän teille tyhmille miten se tarina menee koska en jaksa kuunnella kitinöitänne siitä miksette ymmärrä mitään" - videot pelastivat ja sen jälkeen epäkronologisesti etenevä juoni vasta aukeni minulle(kin) tyhmälle. Tämän seurauksena tulin myös siihen lopputulokseen, että BRS oli ihan katsottava animu. Erinäiset ongelmat kuitenkin vaivaavat tätä pläjäystä, vaikka sillä oli myös hyvät hetkensä.

Kehut ja haukut aloittakoon sananen animoinnista. Animointi oli kautta linjan hyvännäköistä ja varsin nautittavaa, ei ehkä teknisesti parasta mutta tyylikästä ja näiltä osin kaikki oli kunnossa. Shakkiruutumaailma oli tyylikkäästi toteutettu ja taistelutkin näyttivät hyvältä, mutta kaiken kaikkiaan taistelua OVA:ssa oli aika vähän ja pääpaino oli koulutyttöjen kolmiodraamassa, mutta tästä lisää tuonnempana. Hahmodesignit olivat kivoja ja pidin erityisesti siitä, miten hahmojen silmät oli piirretty. Black Rock Shooter ja Dead Master ovat synkän tyylikkäitä hahmoja enkä edes ihmettele, miksi he ovat saavuttaneet laajan suosion muun muassa animefiguureiden keräilijöiden piireissä. Koulutytötkin ovat ihan söpöjä, mutta kyllä shakkiruutumaailman (anti)sankarit varastavat show'n joka kerta ruudussa vilahtaessaan.

Tyylikäs toteutus ei ikävä kyllä jatkunut enää käsikirjoitusosastolla, sillä juoni on niin totaalinen klisee ettei tosikaan. Monettakohan kertaa näemme taas tämän saman ystävysten välisen mustasukkaisuuskolmiodraaman, joka on tuttu kiljoonista niin läntisen kuin itäisenkin populaarikulttuurin tuotoksista. Omaperäisyys oli näin ollen tiessään ja pakkaa oli pyritty sotkemaan esittämällä tapahtumat eri järjestyksessä kuin ne tapahtuivat. Tämä ei kuitenkaan piilota sitä tosiseikkaa, että juonessa ei ollut juuri mitään omaperäistä ja hahmotkaan eivät olleet järin persoonallisia. Ystävyysduon Mato - Yomi roolit olivat tyypillinen ujo ja puhelias ja shakkiruututodellisuudet sankareista vain yksi ylipäätään puhui koko animen aikana. Juonellisesti BRS ei siis tarjonnut mitään muuta ihmeellistä kuin erikoisen tapahtumien esitystavan. Mutta tiedättekös mitä? Minä todella jaksoin seurata koulutyttöjen suhdessotkuja mielenkiinnolla ja olla jopa huolissani siitä, miten heille loppupeleissä kävisi. Vaikka hahmot ja tarina eivät omaperäisyydellä juhlineetkaan, oli asetelmassa silti jotakin sen verran vetoavaa, että siihen kykeni keskittymään ja hahmoihin jopa samaistumaan. Liekö syynä sitten se, että tapahtumasarja on (shakkiruutuosuus poisluettuna) sen verran todellinen, että sen voisi kuvitella käyvän kenelle hyvänsä ystävyyskaksikolle. Kliseisyydestä huolimatta BRS onnistui siis herättämään minussa tunteita, mikä tietysti on hyvä juttu. Osa BRS:n katsoneista varmasti odotti näyttävämpää showdownia sankareiden välillä ja puhisi ruutujensa edessä tuskastuneena kaikkeen koulutyttöhömpötykseen, mutta minä nautin molemmista puolista vaikka käsikirjoituksen ongelmat tunnistankin.

Käsikirjoituspuolella kompastutaan kliseiden lisäksi katsojille vihjailuun, joka tuo koko animeen ikävän mainosfilmin sivumaun. Aivan BRS:n alussa nimittäin nähdään Black Rock Shooter taistelemassa pitkähiuksisen, suurta moottorisahaa heiluttavan sarvipäätytön kanssa, mutta parin hassun alkuminuutin lisäksi tähän hahmoon ei edes viitata koko loppuanimen aikana, mikä on erittäin häiritsevää ja kaiken lisäksi ärsyttävää. Sarvipäisen Black Gold Saw'n lisäksi pääsemme pariin otteeseen näkemään vilahduksen lyhythiuksisesta, niin ikään shakkiruututodellisuutta asuttavasta taistelijatytöstä, jolla on suuret metalliset käsivarret ja luurankohäntä. Tätäkään hahmoa ei sen enemmän animen aikana selitetä, vaan katsojan pääteltäväksi jää se, että tämä hahmo on mahdollisesti Maton toinen ystävä Yuu ja että tulemme varmasti näkemään lisää hänen edesottamuksiaan ensi talvena tulevassa Black Rock Shooter - animessa! Pysykää siis kuulolla, niin saatte selville lisää näistä kahdesta täysin selittämättömästä hahmosta, joita aiomme mahdollisesti käsitellä enempi vasta todellisessa animessa!

Vaikka BRS:stä jollain tasolla pidinkin, näiden käsikirjoitus- ja hahmo-ongelmien takia koko anime tuntui pääosin pelkältä tulevan Black Rock Shooter - animen mainosfilmiltä, teaserilta, joka vasta aukaisee tulossa olevan hienon tarinan (?). Tuntuu hieman siltä, että OVA:n juoni on hieman huolimattomasti kasaan kyhäisty ja käsikirjoitustiimi on siirtynyt ripeästi ideoimaan jänniä juttuja varsinaiseen tulossa olevaan animesarjaan. Katsojille heitellään epämääräisiä viittauksia tulossa olevista hienoista taisteluista Black Rock Shooterin ja tämän uusien vastustajien välillä ja oheiskrääsää valmistavat firmat kiittävät, sillä tuotevalikoimaan on näin ollen lisättävänä kaksi muutakin hahmoa Black Rock Shooterin ja Dead Masterin lisäksi. Ja sillä ei tietenkään ole mitään väliä, ettei näistä hahmoista tiedetä oikeastaan mitään - ainakaan vielä. Mainosfilmin maku jäi päällimmäisenä mieleen OVA:n katsottuani, mikä tietysti söi hieman ideaa koko katselukokemukselta.

Yhteenvetona voisin heittää, että BRS oli oikein katsottava anime, joka kuitenkin viime metreillä kompastuu käsikirjoitukseensa. Aikatasoilla pelaamisesta plussaa, mutta sen ja animoinnin lisäksi OVA ei katsojille oikein muuta annakaan. Anime ei ole pitkä, joten sen katsomista kannattaa harkita, vaikka jonkinsorttista mainostamistakin on havaittavissa. BRS onnistui kuitenkin tekemään juuri sen minkä pitääkin minun kohdallani: haaveilen hienoista BRS-aiheisista figuureista ja aion katsastaa tulevasta animesarjasta ainakin ensimmäisen jakson, kunhan se esitykseen talvikaudella saadaan. Black Rock Shooter, olet iskenyt Rock Cannonilla uusinta uhriasi päin näköä.

PS. Loppuun pakko vielä heittää hieman tahatonta komiikkaa matkan varrelta. Maton nimihän on suomalaisittain hieman huvittava ja vain suomalaisittain ymmärrettävää huonohkoa huumoria löytyy kohtauksesta, jossa Yomi sanoo "Mato? Onpa sinulla kaunis nimi!". Näin.

Jotakin on tapahtunut.

Olen kääntänyt niin takkini, selkäni kuin sisälmykseni ja hylännyt kaiken sen, mikä minulle on pyhää.

Olen alkanut kuunnella Vocaloid - musiikkia.

Pitäisiköhän hakeutua hoitoon?

 Eihän tässä nyt näin pitänyt käydä.

Suhteeni Vocaloideihin on aina ollut jokseenkin monimutkainen. Jotta ymmärtäisitte omantunnontuskani Vocaloid - kappaleiden kuuntelemisesta aiheutuen, selvennän hieman historiaani Mikun, Kaiton, Rinin ja kumppaneiden seurassa.

Kun näin ensimmäisiä kertoja kuvia Vocaloideista, lähinnä Miku Hatsunesta, luulin kyseessä olevan joku taikatyttöanimen hahmo. Myöhemmin minulle jotakin kautta sitten valkeni, mitä Vocaloidit ovat, mutta en innostunut ilmiöstä sen kummemmin, sillä en juurikaan kuuntele japanilaista musiikkia. Ensimmäinen kuulemani Vocaloid - kappale oli vuoden 2009 Animeconin ryhmäcosplaykilpailussa kuultu Honey, jonka Vocaloideja cossannut ryhmä tanssi musiikin tahtiin. Kappaleen kuunteleminen oli yhtä kärsimystä, sillä laulu oli mielestäni järkyttävän huonosti tehty ja monotoninen koneääni kuulosti korvissani kamalalta. Kaiken huipuksi kyseinen kappale jäi pitkäksi aikaa päähän soimaan ja kirosin kaverilleni Vocaloid - kappaleiden kauheutta puolet loppupäivästä. Itse esityksessä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta kappale oli mielestäni yksinkertaisesti järkyttävä ja ensikosketukseni Vocaloid - biiseihin oli näin ollen erittäin negatiivinen kokemus.

Seuraavaksi taisin törmätä Vocaloideihin Hetalia - fanivideoita katsellessani. Hetalia - fanityttöys kohotti ilkeän päänsä pian Animeconin jälkeen ja kaikenlaisten aiheeseen liittyvien videoiden tapittaminen YouTubesta kuului tietysti asiaan. Videoita selaillessani törmäsin NicoNico Dougasta ladattuun videoon, jossa Mikun World is mine - kappaleeseen oli tehty video Hetalian Amerikka ja Englanti päähenkilöinään. Video oli suloinen kuin mikä, mutta kappale aiheutti aluksi päänsärkyä ja hampaidenkiristelyä. Muutaman katselukerran jälkeen huomasin kuitenkin pitäväni World is minesta ja huomasin jopa hyräileväni sitä joskus itsekseni. World is mine tosin on mielestäni yksi parhaiten tehtyjä Vocaloid - kappaleita, mutta laskin tästä kappaleesta tykkäämisen säännön vahvistavaksi poikkeukseksi, sillä esimerkiksi erään Hetalia - videon katsominen jäi kesken, koska kappaleena oli käytetty Lukan ja Gackpoidin Go google it, joka oli taas aivan järkyttävä. Päätin siis pysytellä erossa Vocaloideista enkä edes yrittänyt kuunnella kappaleita. Sen verran kuitenkin annoin periksi, että aloin haaveilla Vocaloid - figuureiden hankkimisesta, koska olen aina pitänyt hahmoja suloisina ja katseenkestävinä.

Kului jonkin aikaa. Tänä kesänä olin sitten mökillä 8-vuotiaan serkkuni kanssa ja näytin hänelle deviantArtista Vocaloid-hahmojen pukemispelejä, joista hän piti ja joista osaa pidän itsekin varsin onnistuneina. Serkkuni ei tietenkään ilmiöstä mitään ymmärtänyt tai tiennyt, joten päädyin esittelemään hänelle YouTubesta joitakin Vocaloid - kappaleita joiden nimet onnistuin muistamaan. Kun sitten näytin IMITATION BLACK:in, huomasin yllätyksekseni kappaleen olevan yllättävän tarttuva ja hyvä ja saman vaikutuksen teki Black Rock Shooter. Kun sitten aikanaan mökiltä kotipuoleen läksin, pyysin Vocaloideja kuuntelevaa kaveriani lähettämään minulle joitakin Vocaloidejen biisejä ja armoton popitus saattoi alkaa. Entisestä Vocaloidejen vihaajasta oli kasvanut tiettyjä kappaleita nonstoppina kuunteleva uusi fani. En tiedä, miten tässä näin pääsi käymään, mutta Mikusta, Lukasta, Meikosta ja muista tuli pieni osa laajentamaan kuuntelemani musiikin haitaria. Ja kuten kuvasta jo näkyi, (toistaiseksi ensimmäinen) Vocaloid - figuuri kaunistaa jo kokoelmiani - ja lisää on tulossa.

Mikä tässä nyt mättää?

Miksi Vocaloidejen kuuntelu sitten aiheuttaa minulle niin suuria tunnontuskia? Yksinkertaisena syynä on se, että en ikinä ole kannattanut sitä ideologiaa, jota Vocaloidit Miku Hatsune etunenässään edustavat. Vocaloidit eivät ole oikeita laulajia. Ne ovat synteettisiä koneääniä, joilla kuka tahansa voi luoda mitä tahansa musiikkia vailla minkäänlaisia tekijänoikeuksia. Niin hyvä kuin uusimpien Vocaloid - sovellusten ääni onkin ja niin korkealle kuin ääni pystyy ikinä nousemaan, ei Vocaloid voi koskaan korvata aitoa ihmisääntä, lihaa ja verta olevaa laulajaa. Niin söpöjä Miku, Luka ja muut ovatkin, ne ovat vain 2D - hahmoja, joilla ei ole minkäänlaisia tunteita saati persoonallisuutta. Ne vain vaihtelevat kappaleen ja sen sanoman vaihtuessa. Oikea laulaja on henkilö, johon ihmiset parhaassa tapauksessa pystyvät samaistumaan ja päästä näkemään idolinsa antamaan kaikkensa hienoissa konserteissa. Eipä silti, että Vocaloidit eivät voisi pitää konsertteja, mutta kyllä se minun mielestäni on täysin eri asia nähdä oikea, elävä ihminen tietokoneella luodun piirroshahmon sijasta. Tosin sellaiset bändit kuten Gorillaz ovat tätä jo ennen Vocaloideja harrastaneet, mutta heidänkin taustallaan on oikeita ihmisiä eikä mitään syntetisaattoriääntä.

Pahin kauhuskenaario on tietysti se, että tulevaisuudessa “täydellisesti” laulavat Vocaloidit, autotune - ohjelmat sun muut ajavat aidon ja oikean lauluäänen edelle. Tätä jo musiikin harrastajana vastustan viimeiseen asti. Autotunella pystytään jo nyt korjaamaan ihmisäänen mahdollisia virheitä ja vireysongelmia eikä tiettyjen artistien tapauksessa ihmiset välttämättä koskaan pääse kuuntelemaan suosikkinsa laulavan aidosti livenä, sillä playbackin käyttö konserteissa on tietenkin mahdollista. Tämä on tietysti sääli, sillä useimmat artistit laulavat konserteissa paremmin ja aidommin kuin moneen kertaan äänitetyillä ja räätälöidyillä studioäänitteillä. Vocaloidit sen sijaan kuulostavat aina täysin samalta olosuhteista riippumatta. Vocaloidit eivät myöskään ulkonäöllisesti muutu miksikään ellei heistä sitten julkaista jonkinlaisia uusia versiota fanien ihasteltaviksi. Oikea, lihallinen artisti pystyy vaihtamaan imagoaan useita kertoja tai jopa operoimaan artistihahmonsa takaa, kuten vaikkapa Madonna ja Lady GaGa. Artistihahmon takana on joka tapauksessa aito, normaali ihminen ja tämä ratkaisu varmasti auttaa rajun mediamaailman puristuksissa olevia artisteja säilyttämään persoonansa ja rauhan yksityiselämässään. Vocaloid ei myöskään vanhene koskaan, vaan Miku Hatsune pysyy aina sievänä, 16 - kesäisenä teinityttösenä. Jättimäisten ulkonäköpaineiden kyllästämässä yhteiskunnassamme Mikuun ja muihin Vocaloid - hahmoihin kulminoituu monien tavoittelema ikuinen nuoruus ja kauneus. Vanhenemista ei oikea ihminen mitenkään voi välttää, joten apuun ovat tulleet kauneusleikkaukset ja muut vippaskonstit. Mielestäni monet artistit ja muut julkisuuden henkilöt muuttuvat kiinnostavammiksi vanhetessaan. Suosikkini Robbie Williamsin ääneen on tullut syvyyttä ja olemukseen aivan uudenlaista charmia miehen nyt jo vanhetuttua Take That - teiniajoiltaan.

Selväksi on siis tullut, että en missään tapauksessa tule nostamaan Vocaloideja ja muita konekonsteja aidon ihmisäänen ja henkilön rinnalle tai edes ohitse. Vocaloidit, autotune ja muut ovat kyllä ihan mukava lisäys musiikkimaailmaan, mutta hallitsevaksi suuntaukseksi näitä konekomistuksia ei minusta tulisi koskaan päästää. Vocaloid - kappaleita on ihan mukava kuunnella ja hahmot ovat toki suloisia, mutta kyllä minun suosikkiartistini loppupeleissä ovat joitakin muita kuin Miku Hatsune ja kumppaneita. Olen muutenkin aina kannattanut laajoja tekijänoikeuksia, vastustanut netistä lataamista (vaikka tähän on kyllä tullut epäsuorasti syyllistyttyä) ja erilaisia latausohjelmia, joten on kai selvää, miksi minusta tuntuu ihan pahalta kuunnella Vocaloideja. Mutta ei voi mitään - tietyt kappaleet ovat vain liian tarttuvia ja niitä jaksaa kuunnella useita kertoja peräjälkeen, oli esittäjänä sitten Miku Hatsune tai Robbie Williams.

Suosituksia, minultako?

Lopuksi voisin suositella ja kommentoida muutamia Vocaloid - kappaleita, joista itse pidän kovasti. Kovin monia kappaleita en ole kuullut ja tietoisesti en edes etsi lisää kuunneltavaa, joten suosikkini ovat fanipiireissä loppuun saakka kulutettuja, mutta aiheeseen vihkiytymättömille ihan hyvä ponnahduslauta Vocaloidien maailmaan. Kaikki löytyvät YouTubesta, joten en linkitä videoita tähän erikseen.

Megurine Luka - Just Be Friends
Ehkä paras kuulemistani Vocaloid - lauluista. Tarina on kovin yksinkertainen ja katkeransuloinen, mutta silti hieno ja suosittelen erityisesti katsomaan loistavan videon, joka kappaleeseen on piirretty. Vähäeleinen ja kaunis video melkein itketti minua ensimmäisellä katselukerralla ja kappaletta on tullut kuunneltua paljon.

Hatsune Miku - Love is War
Lukuisista Miku Hatsunen kappaleista suosittelen tätä biisiä, johon ihastuin kovasti ensi kuulemalta. Video on tyylikäs ja jopa taiteellinen, kappale melko tyypillistä rakkauden tuskan vuodatusta. Alun kiljaisu tosin kavaltaa koneäänen rumasti. Videolla esiintyvästä, mikrofoniin huutavasta Mikun hahmosta on tulossa figuuri vuoden loppupuolella/ensi vuoden alussa.

Kagamine Rin - Meltdown
Tämä kappale oli minusta niin kauan hyvä, kunnes kertosäe alkoi. Ihan totta: Rinillä on nätti ääni, joten minkä ihmeen takia lähes jokainen hänen biisinsä on pilattu järkyttävällä överikiljunnalla, joka ei edes kuulosta hyvältä. Ymmärrän kyllä, että kappaleiden tekijät haluavat esitellä, miten korkealle Rinin ääni taipuu, mutta joku raja, oikeasti! Övereistä selviää siedätyshoidolla ja tottumisen jälkeen kappaleesta arvostaa jo muutakin kuin säkeistöjä.

MEIKO - Cradle of Destiny
Tällaisia Vocaloid - kappaleiden pitäisi juuri olla: yksinkertaisia, mutta silti tarttuvia tanssijumputuksia. Tämän tyylisiin kappaleisiin Vocaloidejen äänet parhaiten taipuvat ja koneääni ei edes häiritse, kun muukin kappale on pelkkää koneen jumputusta. Meikolla on Vocaloideista ehkä se kaikkein paras ääni, ainakin minun mielestäni.

KAITO, Gackpoid, Kagamine Len - IMITATION BLACK
Tähän kappaleeseen koukutt umisesta alamäkeni alkoi. Video on erittäin hämmentävä ja Vocaloid - fanityttöjä ansiokkaasti palveleva tekele, jossa tytönvaatteissa liihotteleva ja neitimäiseltä muutenkin kuulostava Len pyörii Kaiton ja Gackpoidin ympärillä. Brr. Biisissä on silti sitä jotakin, josta minä nyt vain satun pitämään.

KAITO, MEIKO, Hatsune Miku - Hikuyou Sentai Urotanda
Ehkä tehokkaimmin koukuttanut Vocaloid - kappale eikä edes niin tunnettu tekele toisin kuin yllämainitut. Menkää ja kuunnelkaa.

Sen verran voisin vielä sanoa, että Vocaloidejen äänien suurimman synnin, eli konemaisuuden paljastaa armotta yksi kappaleissa usein käytetty sävellysratkaisu: nopeat juoksutukset eli paljon erikorkuisia ääniä nopeasti peräkkäin. En nimittäin ole onnistunut löytämään vielä yhtäkään Vocaloid - kappaletta, jossa juoksutus olisi onnistuttu tekemään niin, ettei ääni sen aikana kuulostaisi konemaiselta. Ja koska kaikkia toki kiinnostaa, kenestä Vocaloidista pidän eniten, voin paljastaa senkin. Suosikkini ovat Meiko ja Luka, miespuolisista Vocaloideista kenelläkään ei ole erityisen hyvää ääntä ja fanien tuottamia Vocaloideja ei ole juuri tullut kuunneltua. Miku Hatsune taas - no, hän on ehkä söötein Vocaloid ja äänikin on ihan hyvän kuuloinen, mutta kesätyökaverini kommentti kiteyttää mielipiteeni ehkä parhaiten: “Täähän kuulostaa joltain pikkuoravalta!”.

PS. Jos olette koviakin Vocaloidien kuuntelijoita, tulkaa toki heittelemään hyviä biisejä erityisesti Meikolta ja Lukalta. Uutta kuunneltavaa otetaan aina mielenkiinnolla vastaan!

PPS. Kesällä itselleni heittämä haaste lukea kaikki 42 Dragon Ball - pokkaria jää kyllä nyt tekemättä, sillä muutin pois kotoa ja jätin ehkä noin puolet kaikista mangoistani vanhempieni kotiin - myös Dragon Ballit saivat jäädä. Näin ollen ette saa eeppistä DB - aiheista postausta ainakaan lähiaikoina, pahoittelen kovasti mikäli joku ehti jo aiheesta innostumaan.

PPS. Blogini tarvitsee uuden, vähemmän tylsän ja raflaavamman nimen, joten kunhan olen keksinyt jotakin hauskaa, tulee blogin nimi muuttumaan. Osoite ei kuitenkaan muutu, joten nimenmuutoksesta ei aiheudu teille sen kummempaa haittaa. Ehdotuksia saa myös laittaa tulemaan, jos mielessä siintää jotakin fiksua.
 

Viime aikoina fanityttö ei juurikaan ole kiljunut, joten blogin pitokin on jäänyt vähän vähemmälle. Sen sijaan olen naputtanut peukalot krampissa mitäpä muutakaan kuin Pokémon-sarjan pelejä, joten ajattelin tulla jakamaan syvimmät tuntoni viimeaikaisista käänteistä Pokémonien yllätyksellisessä maailmassa. Mutta mistä kaikki oikein alkoikaan?

Tieni Pokémon-mestariksi

Kuulun sikäli erikoiseen Pokémon-pelaajien joukkoon, että meillä ei koskaan pieninä lapsina ollut mitään pelikonsoleita enkä näin ollen päässyt nauttimaan Pokémon Redin, Bluen, Yellowin ja kumppaneiden puoleensavetävästä seurasta. Muistan vain joskus ehkä toisella luokalla ollessani hiukan kokeilleeni kaverini Pokémon Silveriä (vai oliko se sittenkin Crystal?) mutta Pokémon-pelikokemukseni rajoittuivat siihen. Täyskäännös tapahtui joskus vuoden 2003-2004 tienoilla, kun pikkusiskoni päätti toivoa joululahjaksi GameBoy Advance SP:n ja sen mukana Pokémon LeafGreenin. Noihin aikoihin olin edelleen kova Pokémon-fani ja Pokémon-animen katsoja, vaikka Pokémon-juna oli pudottanut suurimman osan faneista kyydistään jo joskus vuosien 2000-2002 tienoilla (suunnilleen). Siskoni sai kuin saikin lahjaksi konsolin ja pelin, jota me sitten yhdessä ihmetellen yritimme pelata eteenpäin.

Noihin aikoihin Pokémon-mestarin elkeet olivat vielä hakusessa. Ensimmäisellä pelikerralla (minä pelasin huomattavasti siskoani enemmän vaikka peli ja konsoli olivatkin hänen) pääsin kyllä saleja läpi 70-levelisen Venusaurin ansiosta. Muut Pokémonit laahasivat tason 20 tietämillä - tasaväkinen tiimi, anyone? Tein siis juuri tyypilliset aloittelijan virheet, jotka Pokémon-pelaaja vain voi tehdä. Toisella pelikerralla (jostain syystä ensimmäinen tallennus poistui itsestään) vahingosta viisastuneena aloin Venusaurin ohella kouluttaa Eeveestä Vaporeonia - lähinnä siksi, että pääsisin vastustajani Yamaton (mielestäni hän näyttää aivan Digimonin Yamatolta, siitä nimi) Charizardista. Mutta edelleen muut Pokémonit laahasivat tasolla 20-30 Venusauria ja Vaporeonia lukuun ottamatta. Paljoa ei siis edelleenkään ollut opittu.

Mutta sitten tapahtui jotakin täysin käsittämätöntä. Olin kerran (vuosi oli 2005, talvea) kipeänä ja poissa koulusta, joten päätin pelata pitkästä aikaa LeafGreeniä. Mutta konsolia ei löytynyt mistään, se oli hävinnyt jäljettömiin. Valtavista etsintäoperaatioista huolimatta konsolia ei löytynyt mistään ja kadonneen konsolin arvoitus jäi pysyvästi selvittämättä. Niinpä joulun tullessa toivoin itselleni uuden Advance SP:n ja täysin uuden Pokémon-pelin, Pokémon Emeraldin. Sainkin mitä olin toivonut ja nyt Pokémonin pelaaminen pääsi kunnolla vauhtiin! Tiimini oli tasaväkinen ja uuteen mantereeseen tutustuminen oli jännittävää. Vaikka pelaaminen alkoikin LeafGreenistä, koen silti Emeraldin itselleni läheisimmäksi peliksi, sillä sitä tuli oikeasti pelattua ja paljon. Selvitin liigankin ja pelitunteja kertyi reilusti päälle 100. Joulun jälkeen ostin myös FireRedin, jota pelasin nyt muinaista LeafGreeniä järkevämmin osin Emeraldia pelatessa saamani kokemuksen ansiosta. Samoihin aikoihin löysin myös nettisivusto Serebiin, joka paljastui eittämättömäksi aarreaitaksi kaiken Pokémon-tietouden saralla ja joka on auttanut paljon esimerkiksi vakiotiimien muodostamisessa.

Vuoden 2006 keväällä aloin pohtia joko GameCuben tai Nintendo DS:n ostamista, sillä GameBoy Advance alkoi ilmaista kuolonkorinoistaan konsolimarkkinoilla. Hankinkin sitten jälkimmäisen ja vieläpä vaaleanpunaisena, mikä oli vain hyvä, sillä GameCube katosi peliympyröistä varsin vauhdikkaasti GameBoyn vanavedessä. DS:lle ei aluksi mitään kaksisia Pokémon-pelejä julkaistu ja ostin Mystery Dungeoninkin Game Boy-versiona. Pokémon Rangerin kuitenkin hankin ja pidinkin siitä, mutta suuri DS-Pokémonseikkailu antoi vielä odottaa itseään. Mutta pian ennusmerkit tulevista Diamondista ja Pearlista olivat kaikkien huulilla ja tiesin, mitä aioin ostaa heti ilmestymispäivänä.

Ilmestyminen koitti pitkän odottelun jälkeen ja tätini toi minulle ja serkulleni pitkään himoitut, uutuuttaan kiiltävät Pokémon-seikkailut. Tartuin omaan Diamondiini tarmolla ja ihastuin peliin. Uusi, upea grafiikka! Uusia, ihania Pokémoneja! Uusi, yllättävä manner! Salivalmentajia! Vastustajia! Uudistuksia! Voi siis sanoa, että uudet Pokémon-seikkailut tempaisivat täysin mukaansa. GameBoy Advancen aikaisista seikkailuista saamieni oppien avulla osasin nyt tutkia joka paikan, kouluttaa tasapainoisen joukkueen kaikilla haluamillani mausteilla ja palvoa VS Seekeriä, sillä Emeraldin käsittämätön ja ärsyttävä puhelinsoittosysteemi riisti hermojani koulutusvaiheen aikana. D/P - innostukseni myötä päädyin jopa seuraamaan joksikin aikaa animen uusimpia, Sinnohiin sijoittuvia jaksoja vaikken muuten Pokémon-animesta vuosiin ollut ollut enää kiinnostunut. Diamond rullasi omalla painollaan ja pelitunteja kertyi päälle 170 - liigan läpäisin vasta yli 100 tunnin jälkeen, sillä olin niin kiinnostunut tekemään kaikkea muuta, kuten pyörimään Undergroundissa ja pelaamaan Pokémon Contesteja. Diamondin ohessa hankin nostalagisen Pokémon Sapphiren, jota en liigan jälkeen juurikaan jaksanut pelata, sillä pelin "vanhanaikaisuus" jopa FireRediin verrattuna tympäisi. Lisäksi pelikokoelmani täydentyi Pokémon Linkillä (hauskaa pudottelua, satunnainen koukuttuminen peliin olemassa) sekä Pokémon Mystery Dungeon Exploers of Darknessilla, jota en vieläkään ole päässyt Groudonia pidemmälle, sillä ei sitä vain voi voittaa Pikachulla ja Charmanderilla!

Myöhemmistä DS-julkaisuista hankin Platinumin ja SoulSilverin, joista Platinum tempaisi paremmin mukaansa ja johon sain muodostettua Diamondia järkevämmän joukkueen. Pelitaitoni olivat iän myötä kehittyneet ja Pokémon-mestarin arvonimen saavuttaminen useammassa pelissä voidaan kai laskea kaltaiselleni sekundapelaajalle kunniaksi. Mutta mitä Pokémon-näpytysrintamalle kuuluu nykyään?

SERGEI used FLAMETHROWER!

Nyttemmin Pokémon-pelirintamallani on ollut tuulista. Pokémon Diamond lähti pitkän jahkailun jälkeen uudelleenpeluutukseen aivan alusta asti. Kyllä. 170 pelitunnin uurastuksen jälkeen tämä kouluttaja läksi etsimään järkevämpää tietä selviytyäkseen Sinnohin haasteista. Platinumia pelatessani huomasin nimittäin, miten surkean huonon vakiojoukkueen olin Diamondissa kouluttanut ja asia alkoi ärsyttää. Lisäksi olin tuhlannut Diamondissa aikaani kaikkeen täysin älyttömään, jonka Platinumissa sain suoritetuksi puolet vähemmillä peliminuuteilla. Lienenkö sitten aikuistunut tai jotain, mutta Platinum on tähän astisista Pokémon-peleistäni paras. Tekemistä on todella paljon ja pelistä löytyy paljon Pokémoneja koulutettavaksi. Battle Frontier on taas saatu mukaan (joskaan en oikein koskaan ole jaksanut Frontierissa huhkia) ja salivalmentajien kahvila on huikean ihana uudistus. Huippuotteluita joka päivä viikossa! Platinumin tiimini on tehokas ja järkevä (ei tosin yhtä huippu kuin Pokémon Emeraldin tehotiimini) ja olen uhrannut aikaani muidenkin Pokémonien koulutus- ja kehitystyöhön. Pokémon Platinumissa on Diamondia parempi juoni ja Thorn Worldkin on varsin mukava, joskin lyhytikäinen uudistus, mutta toimii hyvänä loppuhuipennuksena. Game Cornerin pelejen poistosta en ollut murheissani ja kaupunkien hieman uudistetut designit näyttävät hyviltä. Voi siis sanoa, että olen nauttinut pelistä täysin rinnoin ja koko tämän vuoden kevät oikeastaan hurahtikin Pokémon Platinumin ja parin muun pelin parissa. Uudesta innostuksen puuskasta kertoo se, että kun huhtikuun lopussa Platinumin pelikelloon oli satunnaisesti pelattuna kertynyt noin 70 tuntia, tällä hetkellä pelattuja tunteja on yli 140.

Sen sijaan Pokémon SoulSilver ei oikein täyttänyt odotuksiani. Johto mantereena oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta ei aiheuttanut samanlaista lumoa kuin aikaisemmat Sinnoh, Kanto ja Hoenn - liekö syynä se, että Pokémon-innostukseni on ollut viime vuosina rajusti vähenemään päin. Pakolliset juonikuviot eivät olleet järin kiinnostavia ja peli tavallaan kuolee liigan jälkeen: Kantossa ei ole muuta tehtävää kuin pelata saleja läpi, mikä on toki nostalagisen  mukavaa, mutta loppujen lopuksi vähäsen tylsää. Lisäksi pelistä puuttuu täysin VS Seeker ja siihen on lisätty puhelinsoittosysteemi, joka on vanhaa Rubyn/Sapphiren/Emeraldin systeemejäkin karmaisevampi. Tietyt kouluttajat haluavat otella vain tiettyinä kellonaikoina mikä kuolettaa Pokémonien kouluttamisen lopullisesti. Olen tällä hetkellä pelissäni vaiheessa, jossa minun pitäisi kouluttaa Pokémon-tiimini edes lähelle Redin vastaavan tasoa hänet voittaakseni, mutta koska puhelinsoittosysteemi on niin kammottava, epäilen koko hankkeen ja Redin voittamisen jäävän välistä - ikävä kyllä, sillä kyllä minä olisin halunnut pelin kunnolla läpäistä. Ymmärrän kyllä, että monet Goldia/Silveriä/Crystalia pelanneet intoilevat pelistä ja pitävät siitä - ovathan he jo vanhoja pelejä pelatessaan kokeneet puhelinsoittosysteemin kauheuden - mutta itse en tästä Pokémon-pelistä niin paljoa pitänyt, vaikka silläkin on toki hyvät puolensa, kuten Pokémon Triathlon, jota olen pelannut innokkaasti kaiken kouluttamisen keskellä.
 

Sananen vielä pelimetodistani. Vaikka olenkin vanhentunut siitä kuudesluokkalaisesta, jonka ainut toivo taisteluissa oli 70-levelinen Venusaur, eivät koulutusmetodini muuten ole edistyneet mihinkään. Minusta on mukava kouluttaa Pokémoneja välittämättä arvoituksellisista Stat- ja Effort Trainingeista, joista en ole koskaan ymmärtänyt mitään. En pahemmin mieti, onko tiimini hyökkäys-, puolustus- vai Trick Room - joukkue, vaan yritän saada mukaan kaikkia tyyppejä tasapuolisesti: perinteinen vakiojoukkueeni sisältää ruoho-, vesi-, sähkö-, tuli-, lohikäärme- ja meedio-Pokémonin - tai ainakin Pokémoneja, jotka voivat oppia kyseisten tyyppien liikkeitä. En mieti, ovatko liikesettini tarkkaan harkittuja ja voittaako niillä mahdollisimman monia vastuksia vai tukeeko Pokémon muita joukkueen Pokémoneja - haluan vain voittaa pelissä vastaan tulevat kouluttajat, sillä minulla ei ole Wi-Fi:ä, jonka kautta taistella muita "oikeita" kouluttajia vastaan. Tiedän olevani tylsä, mutta minulla ei ole kummempia tavotteita Pokémon-kouluttajan urieni suhteen. Liigan jälkeen suurena huvituksenani on kouluttaa kaikki nappaamani Pokémonit seuraavalle/seuraaville tasolle/tasoille ilman mitään sen kaksisempia tavoitteita. Tylsää, lapsellista, puuduttavaa? Ehkä, mutta minä pidän täydellisistä tietosivuista Pokédexissäni ja minusta on mukavaa kehittää napattuja Pokémoneja kehittymiseen saakka eikä vain jättää niitä PC:lle lojumaan. Lisäksi liigan jälkeen vakio-ohjelmassa on legendojen nappailua, Pokémon Contesteissa ravaamista kun siltä tuntuu ja satunnainen Battle Frontier-haaste satunnaisessa Frontier-hallissa silloin tällöin. Ei sen kummempaa.

Vaikka en ehkä olekaan se taitavin tai taktisin Pokémon-mestari, on minusta hauska pelata Pokémon-pelejä ja kouluttaa pörröisiä poksuystäviäni. Rakkaudestani otuksiin kertoo ehkä se, että annan kaikille nappamilleni Pokémoneilleni (legendaarisia lukuunottamatta) jonkun lempinimen ja yleensä se on asia, joka tulee ensimmäisenä Pokémonia katsoessa mieleen. Yleensä nimet ovat siis tyyliä Geodudelle Rock, Roselialle Rose, Pikachulle Thunder ja niin edelleen. Joitakin persoonallisia lempinimiä vuosien saatossa on kuitenkin päässyt syntymään: Rhyhornini ovat aina sukupuolesta riippuen joko Raipeja tai Raipettaria ja SoulSilverissä hilpeyttä herättää Ninetalesini Sergei, jonka nimen eeppisyydelle ei vain voi olla kihertämättä joka kerta sen tehdessä tappavan iskunsa kohti vastustajan avutonta Pokémon-parkaa. Go, SERGEI!

Heti alkajaiseksi pahoitteluni siitä, että blogini on viimeisen kuukauden aikana ollut hyvin epäaktiivinen. Tämä siksi, että elämässäni on ollut aika lailla muita kiireitä (mm. pääsykokeisiin lukeminen, itse pääsykokeet, kesätöiden alkaminen, pieniä kesäreissuja ennen kesätöitä) eikä blogin kirjoittaminen ole ollut hoidettavista asioista tärkeimpiä. Mutta nyt kun Lahden Desuconista olen jo selvinnyt ja itse tapahtumastakin on jo viikon päivät, on korkea aika kirjoittaa ylös tunnelmia kyseisestä tapahtumasta, joka jää kesäkauden ainoaksi coniksi minun kohdallani.

Tässä hieman yleiskuvaa conin tunnelmasta. Ja tämä onkin sitten ainut kuva, jonka tässä postauksessa saatte.

Lähdin coniin hieman kaksijakoisin tunnelmin. Tänä vuonna majoitus varmistettiin hotellista hyvissä ajoin (tämä siksi, että reissuun lisäkseni lähtivät molemmat vanhempani, jotka menivät käymään jossain rippijuhlissa lauantaina) joten sen puolesta minun ei tarvinnut huolehtia. Lisäksi minulla oli kaksi eri cosplay-pukua, joskin molemmat samasta sarjasta eli Axis Powers Hetaliasta: lauantaiksi fem!Englanti ja sunnuntaiksi maid-Unkarin animeversio. Olin sopinut kauppoja hoidettavaksi conissa, osallistunut miittiin ja luvannut törmäillä tuttuihin viikonlopun aikana. Minua ei kuitenkaan pahemmin jännittänyt tai ahdistanut, mutta olin kuitenkin huolissani siitä, että olin (taas kerran) menossa yksin coniin ja joutuisin haahuilemaan itsekseni koko viikonlopun. Edellisenä vuonna jonkinlaista seuraa oli varmistunut majoittajistani ja lisäksi onnistuin lyöttäytymään entuudestaan tuntemattomien conittajien seuraan, sillä en tuntenut koko tapahtumasta ketään. Onnistuinko löytämään conikaverin vai en, tästä lisää tuonnempana.

Saavuin lauantaina paikalle hyvissä ajoin, sillä olin herännyt jo kuudelta ja olimme lähteneet ajamaan Imatralta kohti Lahtea jo puoli kahdeksalta aamulla. Rahat oli myös haettu jo etukäteen joten conipaikalla pari tuttua moikattuani marssin suoraan sisäänpääsyä odottelevien conittajien jonon jatkoksi ja sisään päästiinkiin nopeasti ja ennen kaikkea sujuvasti, mikä oli erittäin hyvä asia! Minulla oli suunniteltuna lyömätön taktiikka, joka onnistuikin: sisään päästyäni menin suoraan myyntipöytäsaliin, jossa ostin mitä ostin (vain mangaa, en viitsinyt tuhlata rahojani figuureihin kun niitä vastikään hankin useamman) ja sen jälkeen menin heti karaokehuoneeseen laulamaan pari biisiä. Ei jonoja eikä ryysistä ja onnistuin ostamaan juuri mitä halusinkin ostaa. En nyt ala tarkemmin luettelemaan ostoksiani, mutta sen voin sanoa, että parhaita hankintojani olivat ehdottomasti Chobits-taidekirja sekä Bride's Story vol. 1. Kaiken kaikkiaan ostokseni olivat mangoja, jotka olisin joka tapauksessa hankkinut ennemmin tai myöhemmin. Karaokessa hoilotin Stingin kappaleen Englishman in New York (vihdoinkin karaoke, josta se biisi löytyi! <3) sekä kovasti edellisenä iltana harjoittelemani Dragon Ballin alkutunnarin Cha-La Head Cha-La, joka ei ikävä kyllä mennyt niin eeppisesti kuin olisin toivonut. Mutta ainakin lauloin paremmin kuin Konata!

Lauantain luennoista kävin katsomassa "Animeharrastus silloin ja nyt", "Alkuperäinen vai adaptaatio?" sekä "Fujoshi - pilaantuneet tytöt". Ensiksi mainitulle luennolle oli saatu kerättyä varsin mielenkiintoinen otos keskustelijoita: uudempaa harrastajapolvea edustivat madu ja tounis ja vanhoja jääriä Lmmz ja maxx. Aihekin oli mielenkiintoinen, mutta paneelin loppupuolella käsiteltiin sellaisia asioita, jotka eivät minua itseäni kiinnostaneet oikeastaan ollenkaan ja mielenkiinto alkoi pahasti lopahtaa. Paneeli tuntui hieman pitkältä, mutta siinä käsiteltiin kiinnostavia asioita ja oli hauska saada kuulla panelistien omia kokemuksia harrastuksen vaiheilta. Olin yllättynyt siitä, että madu ja tounis ovat harrastaneet animea vasta niin vähän aikaa - minulla oli sellainen mielikuva, että he ovat pyörineet animepiireissä jo iät kaiket. No, aina oppii uutta! Puheenvuorot eivät oikein jakaantuneet tasaisesti, mutta kaikki saivat olla äänessä ja paneelista jäi kaiken kaikkiaan oikein hyvä maku suuhun. Tämän jälkeen käväisin pikaisesti Metsähallin puolella, mutta palasin oikeastaan saman tien Puusepän verstaalle madun "Alkuperäinen vai adaptaatio?"- luentoa kuuntelemaan. En katso animea oikeastaan yhtään, joten melkeinpä kaikki tieto mitä luennolla tuli oli minulle uutta, mikä oli tietysti pelkästään hyvä asia. Luento oli mukavan informatiivinen ja siinä tuli tosiaan paljon uutta tietoa. Aiheen käsittely oli hyvää ja asiapitoista pieniä huumoriviboja unohtamatta. Luento ei myöskään tuntunut liian pitkältä ja pidin myös tästä ohjelmanumerosta paljon.

Näiden kahden luennon jälkeen oli vuorossa jonkin verran epämääräistä palloilua ja kameran ahkeraa käyttöä ennen viikonlopun odotettua kohokohtaa: Conan-kun - foorumin miittiä! Osallistujia oli aluksi ollut yli kymmenen, mutta paikalle meitä lopulta vaivautui kuusi, vaikka foorumilaisia oli conissa enemmänkin. Oli joka tapauksessa hauska tavata paikalle saapuneita ja nähdä ihan livenä että minkälaisia ihmisiä nimimerkkien taakse kätkeytyy. Miitissämme ei ollut erityistä ohjelmaa, mutta oli hauska linnoittautua portaiden alle ja turista sekalaisista asioista - muun muassa Salapoliisi Conan - julkaisun huonoudesta. Haukkumista sivusta seurannut ei varmaan olisi voinut uskoa, että me tosiaan olemme kyseisen sarjan faneja! Conan saisi kyllä olla suositumpi tai edes näkyvämpi sarja täällä Suomen kamaralla. Joka tapauksessa, kiitän kovasti Lamboa, Eilistä, Huilistia, Miryuaa sekä 9TaKsU3:a kivasta tapaamisesta! Toivottavasti miitti toteutuu vielä uudestaankin jossain tulevaisuuden conissa.

Illan kohokohtana miitin jälkeen oli fujoshi-luento, joka conin perinteinen BL-luento, jollaisista minulla ei ollutkaan aikaisempaa kokemusta. Sali täyttyikin aika nopeasti ohjelmanumeron suosituimmuudesta johtuen, mutta tulin sen verran ajoissa paikalle että sain hyvän istumapaikan, jolta näkikin jotakin. Luento itsessään oli todella hauska ja siinä tuli myös paljon asiaa. Sitä en osaa sanoa, miten hyvin asia aukeni aihealuetta tuntemattomille, mutta itse viihdyin luennolla hyvin. Mielenkiintoisia sarjoja esiteltiin, videopätkät saivat kuulijat nauramaan ja aihe itsessään oli hyvin rajattu. Jokainen ohjelmaa seurannut osaa nyt varmasti määritellä fujoshin syvimmän olemuksen! Luentoa pitänyt stargay oli luennon vetäjänä kerrassaan mainio ja vasta ohjelman lopussa sain tietää, että hän on seuraamani My Thoughts on Yaoi - blogin pitäjä. Kävinkin henkilökohtaisesti kiittämässä mainiosta luennosta ja myöskin hyvästä blogista. Tämän jälkeen olikin sitten aika palloilla vielä jonkun aikaa infotiskin luona tuttua jututtamassa, ennen kuin poistuin hotellille nukkumaan ansaitut yöuneni.

Sunnuntaiaamuna huomasin ikäväkseni, että illalla pesemäni ja letittämäni hiukset eivät olleet kuivuneet tarpeeksi ja näin ollen en saanut kunnollisia laineita hiuksiini Unkari-cosplayta varten. Lisäksi mielessä edelleen hieman kaihersi kaikkien taidekujalta ostamieni kirjanmerkkien häviäminen, jonka olin huomannut vasta hotellille tultuani. Päätin kuitenkin olla murehtimatta moista pikkuasiaa ja lähdinkin taas conipaikalle hotelliaamiaisen jälkeen (hotellin aamupalat kannattaa muuten todellakin hyödyntää: minun ei tarvinnut koko conpäivän aikana syödä mitään, kun olin kiskonut ruokaa kunnolla aamupalalla). Heti ensimmäiseksi suuntasinkin CLAMP-luennolle, jota menin kuuntelemaan Conan-kunin Huilistin kanssa. CLAMP-luento oli varmaankin viikonlopun paras luento: kaikki sarjat käytiin läpi ja kuvamateriaalia oli esillä paljolti. Sarjojen lisäksi päästiin kuulemaan hieman tekijätiimin historiasta ja siitä, miten se on ehkä vaikuttanut tiimin sarjoihin. Fanityttöily yhdistyi syvällisempään analyysiin ja nauramaankin pääsi muutamaan otteeseen. Olen kyllä lukenut CLAMPin sarjoja vähäsen ja pidän tekijätiimistä paljonkin, mutta läheskään kaikki heidän kynästään ei ollut tuttua ja luennolla sainkin paljon uutta tietoa niin sarjoista kuin ryhmästäkin. Ohjelma oli kerrassaan mainio ja eturivin paikka takasi sen, että näin ja kuulin kaiken todella hyvin. Hyvä alku sunnuntaille!

Päivän iloisin yllätys koettiin puolenpäivän aikoihin. Eräs tuttuni oli menossa infopisteelle töihin ja päätin käydä samalla kysymässä, jos kadonneet taidekuja-ostokseni vaikka olisivat päätyneet infopisteen löytötavaralaatikkoon. Toiveeni eivät olleet järin korkealla, joten yllätys oli äärimmäisen iloinen, kun hävinneet kirjanmerkit oli todella löydetty ja tuotu löytötavaroihin! Toivottavasti riemunkiljahdukseni ei säikäyttänyt kanssaconittajia ^^' Tämän jälkeen kävin tuhlaamassa viimeisetkin kolikkoni Kupolin mangakirppiksellä ja taidekujalla. Conin viimeinen ohjelmanumero kohdallani olikin sitten sunnuntai-iltapäivän eeppinen "Natseja? Minun animessani?" -luento, jonka pitkän vatvonnan jälkeen päätin mennä katsomaan "Päähenkilöpojat ovat perseestä"- luennon asemasta. Sali oli melkoisen täynnä, joten natsit näköjään saivat laajan yleisön kiinnostuksen osakseen. Ikävä kyllä luento ei kuitenkaan ollut niin eeppinen kuin mitä olin odottanut ja sain vähän pettyä, kun luento ei vastannutkaan odotuksia. Varsinaisia animesarjoja- ja -hahmoja käytiin läpi vähemmän kuin olin ajatellut ja natsijutut keskittyivät lähinnä militariaan, joka ei itseäni kiinnosta mutta tiettyä yleisön osaa ja luennon vetäjää kylläkin. Historiankäsittely alussa oli mielestäni turhankin viihteellistä, mikä varmaan olikin tarkoituksena, mutta minusta asioiden kuvailu- ja selitystyyli ei ollut kovin kiva. Välillä seilattiin aiheen vieressä, mutta huumoria kyllä riitti ja tämä luento oli se, jonka aikana sai nauraa kunnolla! Tuskinpa kukaan ohjelmaa seurannut voi tämän jälkeen olla katsomatta Legend of Koizumia :'D Itse ohjelmassa ei sinällään ollut mitään vikaa ja asia oli hyvin esitetty, mutta koska ohjelma ei vastannut minun odotuksiani, olin hieman pettynyt luentoon. Mutta päivän naurut se ainakin tarjosi, jos ei muuta. Tämän jälkeen ehdin vielä käydä karaokessa laulamassa yhden biisin (Singstar-bravuurini Ricky Martinin Livin' La Vida Loca) ja palloilla paikan päällä vielä jonkin aikaa, ennen kuin vanhempani noutivat minut parkkipaikalta ja suuntasin takaisin kotiin Imatralle yhtä conkokemusta rikkaampana.

Kaiken kaikkiaan viihdyin Desuconissa hyvin. Eväitä oli tarpeeksi ja kuvia tuli otettua paljon, mutten ollut samanlainen kameran orja kuin edellisessä Desuconissa, jossa minun täytyi saada kuva suunnilleen jokaisesta cossista. Vahingosta viisastuu, sillä edellisvuonna en käynyt yhdessäkään ohjelmassa - tänä vuonna ohjelmat ja muu toiminta olivat conituksessani enemmän tasapainossa. Tapasin paljon tuttujani ja jutustelinkin ihmisten kanssa jonkin verran, mutta uusia tuttuja sen sijaan en löytänyt ja conissa olemiseni oli paljolti yksinäistä haahuilua, joskin välillä aina pysähdyin juttusille tuttujen ihmisten kanssa. Hieman yksinäinen olo siis vaivasi minua, mutta toisaalta kaverin kanssa conissa ollessa tuttujen tapaaminen ja uusien tuttavuuksien solmiminen jää kyllä vähemmälle. Niin tai näin, tämä asia ei kuitenkaan ollut mikään suuri ongelma ja muilta osin Desucon oli osaltani oikein onnistunut. Minusta jopa otettiin jonkin verran kuvia - enemmän lauantaina, mutta myös sunnuntaina pääsin poseeraamaan pari kertaa. Desucon oli hyvin järjestetty, tilaa riitti, sääkin pääasiassa suosi ja kokemus oli kaikin puolin hyvä - jälleen kerran. Ensi vuonna uudestaan, mikäli aikatauluni vain sallivat ja mikäli Desucon taas järjestetään!

Tähän loppuun voisin vielä heittää itselleni pienen haasteen. Vanha Dragon Ball - faniuteni on taas nostanut ikävästi päätään, joten haastan itseni lukemaan kaikki 42 pokkaria, jotka mangasarja käsittää. Luku-urakasta suoriuduttuani lupaan kirjoittaa parikin sarjaa ja sen hahmoja käsittelevää postausta, jotta pääsen kanavoimaan fanityttöenergiani mahdollisimman tuotteliaasti. Goku, Vegeta ja kumppani, täältä tulee fanityttö!